26.11.2014

Yksi etappi takana

Täälä ollaan. Nyt on hetki aikaa
istahtaa alas ja kertoa kuulumisia. :)
 Koska tänään voin huokaista.
Tämän syksyn harjoittelurumba on ohi!! 
Eilen olin viimeistä päivää lasten tautien poliklinikalla.
Voi miten haikein mielin lähdin sieltä pois. Reilu kolme viikkoa
meni yhdessä tuulen puuskassa ohitse. 

Miten paljon rakastinki olla tekemisissä pelkästään lasten kans.
Lapsissa on aina toivoa, niinhän sitä sanotaan. 
Ja sain kokea kuuluvani ihan mahtavaan työporukkaan. Kiitosta sinne
päin vielä, jos joku teistä tätä lukee. ;)
Toivottavasti törmätään vielä.

Vimosen työpäivän kunniaksi rohkenin näpsästä itsestäkin kuvan. :D 


Kotopuolessa ollaan tällä hetkelä suht terveenä. Enää nokat 
vuotaa pojilla aika ajoin,
mutta hoitoon ollaan taas päästy kahden viikon tauon jälkeen.
Itse olen saanut pysyä terveenä koko syksyn. 
Toivottavasti influenssapiikki pitää lunssat kaukana!


 
O:lla on meneillään ihan hirveä uhma. Kaikesta pitää huutaa ja
reuhata. Luonnetta pojalta on löytynyt jo vauvasta asti,
minkä osoittaa jo pelkästään se, että hän on selvinnyt niin monesta
läheltä piti tilanteesta hengissä.<3

Näin äidin näkökulmasta tämä aika on kuitenkin äärimmäisen raskasta,
kun lääkkeiden otosta saa esim. taistella aamuin ja illoin, sylki lentäen.
Joinakin päivinä onkin käynyt niin, että sekä äiti että poika
ollaan märisty. :( Silloin minä äitinä luovutan,
enkä ala yrittämään väkisin antoa toista kertaa.


Ruokaa en saa tehä enää yksin ja rauhassa, vaan kaksi pikku kaveria yrittää
parhaansa mukaan olla apuna. O:sta on
oikeasti jo paljon apua. Hän vie roskapussin kodihoitohuoneeseen
ihan omasta tahdostaan. Auttaa kokkauksissa hämmentäen esim. lihoja ja
kastiketta. Tyhjentää tiskikonetta parhaan taitonsa mukaan, samoin pyykinpesukonetta.


A tulee joulukuun 7. päivänä 1v 3kk. 
Vielä hän ei ole lähtenyt kävelemään. Kovasti yrittää tukea vasten 
mennä, mutta vain muutamia askelia. Vauhtia kyllä riittää siitä huolimatta.

Tänä aamuna kun O raivosi, eikä olisi tahtonut pukea päällyvaatteita päälle.
Pienempi nasu vain nauroi vieressä. Miten hyvälle tuulelle toinen voikaan aina saada? Toivottavasti tätä jatkuu vielä pitkään. Joku ihme pelko on hiipinyt takavasemmalle, että A yhtäkkiä lopettaisi olemasta iloinen. Toivottavasti ei lopeta.




 Kotona kaikki on ollut jo pitkään rempallaan. Jospa nyt
kerkeäisin edes vähäsen laittaa joulua kotiin. Jouluvalot on syttynyt tähän torppaan 
jo ajat sitten. Olisi kuitenkin kiva laitella kotia vähän enemmänkin.
Jouluverhot odottaa silitystä ja tontut komerossa hyllyn päälle kiipeämistä.
Kyllähän tässä kerkiää vielä. :D

3 kommenttia:

  1. Tsemppiä sinne!. Uhmakohtaukset niin tuttuja. Kyllä saa laskea sataan niin monta kertaa päivässä ja sekään ei auta!. Mä vaan hoen itelle että tää on ohimenevä vaihe mutta.. :). Meilläki sitä temperamenttia on tällä vanhimmaisella..

    VastaaPoista
  2. Hei, hienoa, että syksyn harjottelupaineet ohi! Onnea taas! Ja tsemppiä uhmapuuskien kanssa! Välillä kysyvät voimia ihan urakalla!
    Haleja teille! ♡

    VastaaPoista
  3. <3 uhma-ikäisen kanssa sitä on äitinä välillä aivan ihmeissään..voimia <3

    VastaaPoista

Jokainen viesti ilahduttaa minua, joten kiitos kun kommentoit! <3