29.12.2015

KASVU ERITYISLASTEN VANHEMMAKSI: OSA 1



JOHDANNOKSI
 

Tämä tarina on syntynyt täysin spontaanisti. Välillä olen kirjoittanut monta päivää putkeen ja välillä olen tullut vain muutaman rivin lisäämään. Olen käyttänyt tähän kuitenkin huomattavasti enemmän aikaa kuin oli tarkoitus. Lopulta päätin, että julkaisen tarinan kahdessa eri osassa, koska tekstistä tuli niin pitkä. Antakaa anteeksi kirjoitusvirheet, koska oikolukua en itse pysty millään tekemään niin, että yhtään virhettä ei olisi. Toivon, että mahdollisimman moni jaksaisi lukea tarinan loppuun asti  ja, että tästä projektista olisi jotain hyötyä. Pitemmittä puheitta itse asiaan.
Millainen matka täytyy kulkea, jotta voi kasvaa erityislasten vanhemmaksi? Millainen on ollut minun kasvuni leijonaemoksi? Sain idean tämän tekstin aiheeseen juuri julkaistusta kirjasta: Leijonaemojen tarinat - Kasvu erityislapsen vanhemmaksi (2. uudistettu painos). Olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo pitkään, etenkin kasvusta erityislasten vanhemmaksi, ilman diagnoosirajoja.

Aihe on raskas, joten ihan yhdessä hetkessä ei tähän aiheeseen liittyvää tekstiä synny. Olen siirtänyt kirjoittamista ja miettinyt pääni puhki, kuinka uskallan tarinan kirjoittamiseen ja julkaisemiseen tarttua. Minulla on ollut tukena tuo edellä mainitsemani ihana ja lukemisen arvoinen Leijonaemot ry:n kirja sekä leijonaemoihin kuuluvia kirjailija-äitejä. Kiitos heille tuesta ja avusta.

Vanhemmuus on vaativa laji, olipa lapsi erityinen tai ei. Lapsen erityisyys tuo mukanaan lisähaastetta elämään monella saralla. Itse olen saanut nauttia tavallisesta vauva-arjesta kolme viikkoa. Sen jälkeen kaikki on ollut erilaista. Jo pelkästään sen ajatuksen sulatteluun, että minusta tuli erityislasten äiti eli leijonaemo, olen käyttänyt yli kaksi vuotta. En tiedä kuinka kauan tulen asiaa vielä sulattelemaan, mutta todennäköisesti koko loppuelämäni. Meidän down-pojan syntymän jälkeen ja esikoisen vaikeahoitoisen epilepsian puhjettua päähäni alkoi pikkuhiljaa hiipiä ajatus, että minulla on kaksi erityislasta tässä hoidettavana. En päässyt karkuun sitä tosiasiaa, vaikka olisin halunnut. Sillä hetkellä, kun aloin tajuamaan asian, olisin halunnut juosta karkuun. Tänään en enää halua. Olen ylpeä leijonanpennuistani.

Ihan jokaisella vanhemmalla on kasvun paikat ja vaikeat ajat pienten lasten kanssa. En halua, että tämän kertomuksen luettuaan kukaan ajattelee, että en arvostaisi terveiden lasten vanhemmuutta. Totta kai arvostan. Me jokainen olemme samanarvoisia ihmisinä. Kriisien hetkillä olen ajatellut enemmän kuin koskaan, että kunpa lapseni olisivat terveitä ja saisimme nauttia tavallisesta arjesta, ilman mitään ylimääräistä. En myöskään halua, että kukaan ajattelee minun ajattelevan erityislapsiperheiden olevan jotenkin parempia tai että meitä pitäisi huomioida jotenkin eri tavalla. Arvostan ihan jokaista vanhempaa, äitiä tai isää, sellaisena kuin he ovat. Arvostan jokaista, oli hänellä erityislasta tai ei. Ajattelen, että perheet, joissa on terveet lapset ovat ihan hirveän onnekkaita. Me jokainen olemme kuitenkin onnekkaita vanhempina jo siitä syystä, että meillä on lapsi tai lapsia, oli hän erityinen tai ei.


ODOTUSAJAN RUUSUNPUNAISUUTTA


Kun odotin esikoista, minulla oli hyvin ruusunpunainen kuva elämästä vauvan kanssa. Luin Vauva-lehtiä ja haaveilin lapseni kasvusta ja kehityksestä. En osannut odottaa, että juuri meille tulisi erityislapsi tai että lapsella olisi jokin sairaus. Elin jonkinlaisessa hattarassa ja ajattelin, että kaikki menee varmasti hyvin, koska niin neuvolassakin on sanottu raskauden alkumetreiltä asti. Ovathan kaikki omat sisaruksenikin saaneet syntyä tähän maailmaan terveinä.

Odotus loppui ja vauva syntyi. Alku meni kuin oppikirjoissa. Terhakka poika imi rintaa ja oli aika helppo lapsi. Hän söi ja nukkui eikä itkenyt turhia. Elämä oli ihanaa, oltiinhan me nyt pieni perhe. Esikoisen syntymään mennessä olin opiskellut kaksi vuotta sairaanhoitajaksi. Minulla ei ollut vielä koulussa käytyjen kurssien puolesta tietämystä ja taitoa lasten sairauksista tai kriittisesti sairaan potilaan hoidosta. Näin jälkeenpäin ajateltuna, olisi ollut varmasti vielä rankempaa, jos olisin omannut ammattitaitoa enemmän.


VAIKEUDET ALKAVAT


Jokin äidinvaisto heräsi jo sillä hetkellä, kun näin reilun parin viikon ikäisen lapseni itkevän tuskaisesti ja oksentavan kaaressa isänsä sylissä. Soitin saman tien omalle äidilleni ja kerroin tilanteen. Muistan vieläkin kuinka hädässä olin, kun tuon puhelun soitin. Oma äitini rauhoitteli minua ja käski seuraamaan tilannetta. Olihan hän minut ja sisarukseni kasvattanut, joten luotin hänen rauhoitteluun. Olin kai ylireagoinut. Kaiken lisäksi tämä oli minulle ihan uutta, että lapsi itkee eikä siihen oikein mikään tunnu auttavan. Hieroin poikaa jalkapohjista, jumppasin jaloista ja käsistä sekä kokeilin antaa jopa särkylääkettä. Ajateltiin, että nyt se koliikki sitten alkoi, kun kolmen viikon ikä tuli täyteen.

Seuraavana päivänä pojan pää kääntyi oikealle ja silmät katsoivat oikeaan yläkulmaan. Näki, että lapsi oli kipeä. Lähdimme saman tien oman kunnan lääkäriin, josta saimme lähetteen OYS:n. Omat vanhempani lähtivät minulle tueksi ja kuskiksi. Ensimmäinen muistikuva sairaalasta on se, kun tajusin tilanteen vakavuuden lääkärin laittaessa kanyylia pojan päähän. Muistan myös puhelun, jonka soitin hätääntyneenä sairaalan vessasta miehelleni. Kerroin, että hänen on lähdettävä heti ajamaan kohti Oulua kesken työvuoron. Selitin, että tilanne onkin vakava ja meidän vauva tarvitsee nyt tehohoitoa. Tästä eteenpäin aika alkoi mennä kuin sumussa. En muista vuorokaudenaikoja enkä tarkkoja paikkoja missä on oltu.


KÄÄNNEKOHTA


Sen muistan kuin eilisen, kun pojalle tehtiin ultraäänitutkimus. Oli jo myöhäinen ilta ja ulkona oli pimeää. Ajattelin itsekseen mielessäni, että onko siellä nyt jokin kasvain vai verenvuoto. Pian lääkäri ja hoitajat käskivät meidät huoneeseen ja alkoivat kertoa mitä oli saatu selville. Keskellä aivoja oli havaittu verenvuoto ja päälakilohkossa tukosalue. Itkuhan siinä tuli, mutta muistan jonkin helpotuksen menneen läpi kehoni, kuultuani että leikkaukseen ei tarvitse lähteä. Hoitajat ja lääkärit lääkitsivät poikaa ja meidän ei auttanut muu kuin odottaa aamua, että vauvamme pääsisi magneettitutkimuksiin ja saisimme lisää tietoa tilanteesta.

Olimme pyörällä päästä. Mitä tulee tapahtumaan? Kuoleeko meidän vastasyntynyt poika nyt hoitajien ja lääkäreiden käsiin? Eikö voida tehdä mitään? Mikä me annetaan pienelle nimeksi, jos on pakko sanoa? Meidät laitettiin nukkumaan vanhempien kahvi- ja taukohuoneeseen. Muistan, että siellä oli sellainen vanha puinen levitettävä vuodesohva. Siihen me tehtiin pesä itsellemme. Minulla ei ole pahemmin muistikuvia tuosta yöstä. En varmasti nukkunut juuri minkään vertaa. Pelkäsin joka hetki, että menetän rakkaan poikani, enkä voi olla hänen vierellään. Tiesin vain, että tilanne on vielä aika kriittinen. Mietin myöskin, että miksi hänet annettiin meille näin vähäksi aikaa, jos hän nyt kuolee? Mitä pahaa me oltiin tehty, että tuo rakkaus meiltä nyt vietäisiin pois? Nämä ja muut sadat kysymykset pyörivät koko sen yön mielessä.

Aamulla hoitajat tulivat herättämään ja kertomaan, että nyt saadaan tulla katsomaan poikaa. Meitä varoiteltiin etukäteen, että saattaa näyttää tosi pahalle, koska poikaa on jouduttu lääkitsemään ja turvotusta on lähtenyt kertymään elimistöön. Kyllähän me se tajuttiin, että pahalle voisi näyttää, koska pikkuinen oli kytketty monitoriin ja piuhoja meni ristiin rastiin. Mikään ei kuitenkaan ollut valmistellut siihen näkyyn, mikä huoneessa odotti. Muistan kuinka rintaani alkoi puristamaan. Menin paniikkiin ja en pystynyt puhumaan. Hoitajat kyllä huomasivat ahdinkoni ja olivat koko ajan vieressä. Oma mies osasi olla vähän tyynempi ja se rauhoitti minua kummasti. Siinä hän nyt oli, oma rakas lapsemme, joka oli yhtäkkiä niin pienen ja hauraan näköinen. Letkujen ja piuhojen varassa oli pienen ihmisen elämä. Siinä vieressä saatiin olla ja tuijottaa pikkuista.


IHME PARANTUMINEN


Teho-osastoaika on tosi hämärän peitossa, mutta viikko siellä vierähti. Sen jälkeen päästiin siirtymään lasten neurologiselle vuodeosastolle, jossa lapsemme oli reilut pari viikkoa. Pienet askeleet kertoivat, että pojan tilanne meni parempaan suuntaan. Pikkuhiljaa letkujen määrä väheni ja saatiin pitää pikkuista sylissä. Sain juottaa pullosta ja koittaa tarjota rintaa. Alkuun osastolla ihmeteltiin, että miten valtavasti minulla tulee maitoa. Pumppasin ja kärräsin kaikki irtoavat tipat äidinmaitokeskukseen pikkuisellemme. Maidontulo väheni, mutta poika sai kaiken pumpatun maidon letkun kautta ja söi rintaa aina kun siihen oli mahdollisuus. Rintamaidon tulo kuitenkin väheni hyvin äkkiä ja jouduttiin siirtymään korvikemaitoon.

Magneettikuvien jälkeen saimme kuulla, että vuoto on todennäköisesti lakannut itsestään. Kukaan ei osannut kertoa meille, että miten vuoto oli alkanut. Ei tiedetty oliko tukos tullut ennen vuotoa vai toisinpäin. Se oli selvä, että tukosta ei voitu lähteä liuottamaan lääkkeellisesti, koska aivoissa oli samanaikaisesti verenvuoto. Kirurgikaan ei suostunut tekemään mitään, koska leikkauksessa olisi tuhottu vain enemmän aivoja. Pojan tilaa seurattiin ja pelättiin pahinta. Päänympärystä mitattiin vähän väliä kohonneiden aivopaineiden takia.

Poika näytti hyvin äkkiä meille ja hoitohenkilökunnalle sinnikkyytensä ja elämänhalunsa. Tilanne rauhoittui ja pikkuinen oli päivä päivältä vähemmän käsittelyarka eli häntä pystyi jo hoitamaan ilman voimakkaita kipulääkkeitä. Vuodeosastolla moniammatillinen tiimi otti meidät iloisin mielin vastaan. Siitä lähti pojan kuntouttaminen, joka oli asentohoitoa ja fysioterapiaa jatkuvasti.

Kolmen viikon sairaalaelämän jälkeen meille näytettiin vihreää valoa. Tilanne näytti hyvälle ja olimme pääsemässä lopullisesti kotiin. Kotona tiivis fysioterapia jatkui, lääkitystä jatkettiin ja päänympärystä mitattiin alkuun päivittäin. Aluksi meidän piti käydä neuvolassa punnituksessa ja mittauttamassa päänympärystä, mutta kun tilanne pysyi hyvänä, saatiin olla kotona. Oltiin todella huojentuneita myös siitä, että ei tarvinnut enää ajaa edes takaisin sairaalan ja kodin väliä.


MEIDÄN NORMAALI ARKI


Kotiutumisesta lähti meidän normaali arki rullaamaan. Fysioterapeutti kävi meitä kotona katsomassa kaksi kertaa viikossa. Hän toi mukanaan monia apuvälineitä arkeen. Kiilatyyny ja putkityyny olivat apuna liikeharjoituksissa sekä nukkuessa. Aina kun poika nukkui, oli käteen laitettava lasta. Tällä yritettiin estää käden puristumista nyrkkiin. Pojan vasen puoli kehosta oli jäykempi. Se oli melkeinpä ainoita merkkejä mistä näki, että jotain vakavaa oli tapahtunut.

Puolieroja ja katsekontaktia seurattiin päivittäin. Heti kun merkkejä aivopaineiden noususta olisi ilmennyt, meidän olisi pitänyt lähteä takaisin sairaalaan. Ihmeen kaupalla kaikelta sellaiselta vältyttiin ja saatiin olla kotona. Nautittiin loppusyksystä ja tehtiin jopa yksi pitempi reissu pois kotoa. Ei sitä silloin osannut paljon pelätä tai koko aikaa stressata, että juuri siellä reissussa voisi jotain tapahtua.

Kaikkia kehitysaskelia seurattiin sekä meidän että hoitavan tahon toimesta. Jokainen uusi asia, minkä poika oppi oli meille kuin lottovoitto. Kehitystä tapahtui ja se oli vain hyvä merkki. Siitä sain ihan valtavasti toivoa tulevaan. En tuolloin ajatellut elämän olevan mitenkään erikoista. Se oli juuri sellaista kuin meidän arki oli. Ei ollut tietoa muunlaisesta, joten se tuntui ihan normaalilta. Aluksi kontrollikäyntejä osastolle oli tiheään, mutta pikkuhiljaa käyntejä harvennettiin.


LÄHEISTEN MERKITYS


En voi olla kirjoittamatta tukiverkoston tärkeydestä ihan omaa lukua, koska läheisten ja sukulaisten merkitys korostuu aina jos jotain vakavaa tapahtuu. Tiedän, että moni joka tätä tekstiä lukee, on minulle läheinen tai tuntee meidät. Jokainen varmasti tietää kuinka suuri merkitys läheisillä ihmisillä on hädän hetkellä. Minulla oli ja on vieläkin ihana mies kulkemassa rinnalla ja jakamassa kaikki kokemukset. Mieheni on ollut minulle isoin tuki ja turva tällä matkalla. Yksin selkäranka olisi katkennut jo ajat sitten.

Oman miehen läsnäolo riitti siinä ihan kriisitilanteessa. Meidän parisuhde koki esikoisen sairastumisen aikaan tosi ison lähentymisen. Jokin vahvisti ja lähensi meitä tosi paljon. Itse koin sen niin, että kahdestaan oltiin paljon vahvempia. On tutkittu, että erityislasten vanhempien eroamisprosentti on tavallista suurempi. En ikinä haluaisi ajatella, että lapset tai meistä johtumaton elämänkriisi erottaisi meidät. Vaan näen kaikki kriisit vain vahvuutena ja parisuhteen lujittajana. Kaikilla tilanne ei ole näin onnellinen ja sekin on hyväksyttävää.

Ymmärrettävästi läheiset olivat kriisin hetkellä huolissaan, että miten meidän poika voi. Vaikka en millään olisi jaksanut pitää vanhempiani kokoaikaa ajan tasalla, tein sen jollain voimalla. Pidin erittäin tärkeänä kertoa heille, että miten tilanne kehittyy ja kuinka lapsemme voi. Minun voimavarat kuitenkin päättyivät siihen ja mieheni piti puolestaan omat vanhempansa ajan tasalla. Se tuli täytenä yllätyksenä, että niin moni ihminen kanssaeli meidän tilannetta. Saatiin paljon tekstiviestejä ja kannustuslauseita, joissa valettiin toivoa parantumisesta. Kaikki se tuki auttoi kohti seuraavaa päivää ja loi luottamusta huomiseen.

Kaikista eniten olisin sairaala aikana halunnut kohdata sellaisen ihmisen, jonka lapselle oli tapahtunut samanlaisia asioita. Tiedonjano oli suuri ja paljon yritettiin etsiä Internetistä samanlaisia tapauksia, mutta niitä ei vain ollut tai ei löytynyt. Sairaalasta sanottiin, että tällainen on erittäin harvinaista näin pienellä vauvalla. Näin laajoja aivoverenvuotoja tulee tosi harvoin kuulemma vastaan. Jossain välissä meille väläyteltiin fosfolipidi-syndroomaa. Siis mitä? En ollut koskaan moisesta kuullutkaan, joten taas Google sauhusi kun surffattiin tietoa. Diagnoosia ei kuitenkaan annettu, vaan päädyttiin seuraamaan fosfolipidi vasta-aineita, jotka yllättäen laskivatkin normaaliksi pojan ollessa vajaan vuoden ikäinen.

Vasta nyt jälkeenpäin minuun on ottanut muutama ihminen yhteyttä ja kertonut, että heidän perhe tai läheisen perhe on samanlaisessa tilanteessa. Voi miten sydän on lämmennyt näistä yhteydenotoista. Ne ovat merkinneet minulle sitä, että teitä on muitakin. Ei olla ainoita, kenen lapselle on tapahtunut jotain selittämätöntä. Ja ne yhteydenotot ovat merkinneet sitä, että olen päässyt antamaan vertaistukea samanlaisessa tilanteessa olevalle, mikä on ollut suuri kunnia. Samalla olen huomannut, kuinka suuri merkitys blogin kirjoittamisella on ollut. Ovathan nämä ihmiset löytäneet meidän tarinan tämän kautta.

Vertaistuen puuttuessa turvauduttiin melkein täysin läheisiin ja heidän kanssa käytiinkin kaikki asiat monen monta kertaa lävitse. Ystävien merkitys korostui ja heitä oli onneksi kummallakin ympärillä, omia ja yhteisiä. Vielä tänäkin päivänä haluan kiittää kaikkia läheisiä ja ystäviä siitä tuesta ja avusta, mitä olette meille antaneet esikoisen vaikeina aikoina. Pelkästään se riitti, että tulitte käymään kylässä ja olitte siinä lähellä. Koskaan ei tarvinnut olla yksin, jos ei halunnut. Olitte ihan jokainen kultaakin kalliimpia ja olette vielä tänäkin päivänä! Läheisiä en ole unohtanut koskaan, vaikka niin monet vaikeudet ovat meidän elämän yrittäneet luhistaa.

Varmasti moni ystäväni ei ole välttämättä täysin pystynyt sitä ymmärtämään, kuinka tiukilla olen ollut. Voimavaroja ystävyyden ylläpitoon ei ole aina ollut edes sen vähän vertaa. Tiedän kyllä, että jos ystävyyttä aikoo ylläpitää, niin siihen on aina osallistuttava molemman osapuolen. Mikään kukka ei yksin kuki. Tänä päivänä huomaan, että ympärille ovat jäänneet ne oikeat ystävät. Te kaikista rakkaimmat, jotka olette jaksaneet aina vain kantaa minua ja meitä eteenpäin. Osan kanssa olen ollut tiiviimmin tekemisissä ja osan kanssa vähemmän, mutta silti se ystävyys on säilynyt samanlaisena näiden vuosien aikana. Toivottavasti te ystävät ja läheiset ymmärrätte minua vielä paremmin tämän tekstin jälkeen.



OSA 2 TULEE IHAN LÄHIPÄIVINÄ :)

27.12.2015

MINUN JOULUHALKO


Oletteko kokeilleet koskaan tehdä jouluhalkoa? Meidän Perhe-lehden mukana tuli herkullisen näköinen ohje suklaisesta piparkakkuhalosta, joten pakkohan se oli ruveta kokeilemaan. Tarkoituksenani oli viedä tämä herkku jouluaatoksi meille kotiin, mutta jonkinlainen dementtia minulle on tullut, koska unohdin koko leivoksen lopulta kotiin. Yli puolet oltiin jo ajettu matkasta, kun muistin että ai niin se halko jäi. Kyllä harmitti!! Jääkaapissa se tönötti yksinäisenä ja koskemattomana vielä joulupäivän iltana.

Kotiuduttuamme pääsimme maistamaan tätä Ranskasta tänne Pohjolaan rantautunutta perinteistä jouluherkkua. Täytyy sanoa, että olipa kerrassaan hyvää ja suklaista. Ihana piparkakun maku tuli rahkan seasta ilahduttamaan makunystyröitä. Halko ei ollut mennyt miksikään parissa vuorokaudessa jääkaapissa.





SUKLAINEN PIPARKAKKUHALKO


PIPARKAKKUHALON POHJA

4 munaa 
1 dl sokeria
1 dl perunajauhoja
2 rkl vehnäjauhoja
2 rkl kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta

TÄYTE

2 dl kuohukermaa
2 prk Arla keittiö piparkakkurahkaa (á200g)
1 rkl sokeria

GANACHE-KUORRUTE 

1 dl kuohukermaa
150 g tummaa leivontasuklaata

kaakaojauhetta ja tomusokeria koristeluun  






Lämmitä uuni 225 asteeseen. Vatkaa muna ja sokeri vaahdoksi. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne munavaahdon sekaan vähitellen, koko ajan vatkaten. Kaada taikina leivinpaperilla vuoratulle pellille, tasoita pinta ja paista uunissa noin 10 minuuttia. Kumoa kypsä pohja puhtaalle leivinpaperille ja irrota päällä oleva leivinpaperi varovasti. 

Valmista täyte. Vatkaa kerma ja sokeri vaahdoksi. Lisää piparkakkurahka ja vatkaa kiinteäksi. Levitä täyte jäähtyneen pohjan päälle ja rullaa tiiviiksi rullaksi. Kääri torttu tiiviisti leivinpaperin sisään ja nosta jääkaappiin odottamaan.

Tee kuorrute. Laita kulhoon pieniksi paloiksi pilkottu suklaa. Kuumenna kerma kiehumispisteeseen ja kaada kahdessa erässä suklaan päälle. Sekoita, kunnes seos on tasainen. Anna jäähtyä huoneenlämpöiseksi ja vatkaa sähkövatkaimella kuohkeaksi.

Leikkaa tortun molemmista päistä sentin paksuiset viipaleet ja aseta tortun päälle koristeeksi. Levitä kuorrute tortun päälle lusikalla. Anna kuorrutteen jähmettyä noin 10 minuuttia ja vedä pintaan lusikalla puunkuorikuviointi. Viimeistele tomusokerilla ja kaakaojauheella. 


Itse tein muuten samanlailla kuin ohjeessa, mutta kuorrutteen levitin koko halolle ennen kuin laitoin "oksankohdat" tortun päälle. Tumman leivontasuklaan tilalla käytin Fazerin sinistä.

26.12.2015

LASTEN ILOA JA JOULUPÄIVÄN MYRSKYSTÄ KUVIA


Joulu on mennyt kauhean nopeasti ohitse. Tosin kyllähän tänään on vielä joulupäivä menossa ja siten vielä kovastikin joulu meneillään, mutta jo huomisesta eteenpäin voidaan aloittaa uuden vuoden odotus ja välipäivien vietto. Miten meidän aatto, joulupäivä ja Tapaninpäivä ovat sujuneet?
 
Aattona mummulassa syötiin ihana jouluruoka ja iltapäivästä kävi tietysti joulupukki. Illempana saunottiin ulkosaunassa. Isompi pojista on koko joulukuun odottanut, että pääsee näkemään joulupukin. Sitten kun hetki koitti, niin O ei uskaltanutkaan mennä syliin. Isin ja joulupukin vieressä kävivät kumpikin poika istumassa. Lahjat osasivat kiltisti käydä hakemassa ja kiittää. Vissiin kilttinä olivat kumpikin olleet, kun lahjoja tuli vähän liikaakin. Nyt on ainakin uusia leluja, jotka toivottavasti vähän aikaa jaksavat kiinnostaa.



Meidän pienet joulutontut <3


Jouluaaton-ilta ja joulupäivä kuluivat pojilla leppoisasti uusilla leluilla leikkien. Nähtiin kaikkia minun sisaruksia ja poikien kolmea serkkua. Olipa ihana olla pitkästä aikaa isolla sakilla koolla.<3 Minusta joulussa on aina ollut kaikkein parasta se, että näkee omaa perhettä ja saa viettää aikaa heidän kanssa. Sekä tietysti se, että ei ole kiire minnekkään. Voi vaikka välillä ottaa päiväunet, jos alkaa liikaa ramasemaan syöminen.


Joulupäivän iltana ajelimme sitten omaan kotiin. Vastassa oli pauhaava ja myrskyävä meri. Merivesi oli noussut erittäin korkealle ja sitä minun piti lähteä vielä myöhään illalla kuvaamaan ja ihmettelemään täydenkuun möllöttäessä taivaalla. Ilmatieteen laitoksen varoituksia tulee luettua nykyään aina, kun myrskyä luvataan. Sieltä näkee muunmuassa suoraan kuinka paljon meriveden ennustetaan nousevan ja miten myrsky etenee.


En uskaltanut lähteä kävellen merelle, vaan menin autolla tuohon 700m:n päässä olevaan kalasatamaan. Aallot hakkasivat aallonmurtajaa vasten ja merivesi oli noussut ihan aallonmurtajan yläosaan. On sillä merellä mahtavat voimat kun se tuollai jyllää, mutta samalla niin pelottava on se pauhu.


 
Kävin myös toisessa suunnassa ihmettelemässä meren voimaa ja pongasin tienpätkän, jossa merivesi oli hypännyt tien yli. Pystyi siitä kumminkin autolla ajamaan, koska vedenpinta oli jo sen verran laskenut, että tielle ei virrannut enää vettä. Suuret on ihmettelemisen aiheet minullakin. :D Mutta tuo myrskyävä meri se vain kiehtoo..


Tänään Tapaninpäivänä ollaan oltu vain kotosalla ja otettu ihan rauhallisesti. Vielä tälle iltaa saadaan mieheni velipoika etelästä pyörähtämään täälä. Mukava että tulee, koska vieraita ei viime aikoina ole käynyt liikaa.

Huomenna alkaakin miehellä jo työt. Uusivuosi menee hänellä sitten töissä, mutta se on tätä vuorotyöläisen emännän arkea, että saa olla juhlapyhinäkin lasten kanssa yksin kotosalla. Onneksi minä saan olla vielä lasten kanssa tosiaan kotona eikä heitä tarvitse kuskata päiväkotiin juhlapyhienkin aikaan. Olis kai se sulaa hulluutta lähteä tekemään kolmivuorotyötä, kun mies jo niitä tekee ja pojat ovat vielä niin pikkuisia.. Olen jo tovin toivonut, että uusi vuosi toisi tullessaan kaikkia hyviä ja uusia asioita elämään. Nähtäväksipä jää kuinka käy.

25.12.2015

IHANAA JOULUN AIKAA!


Täälä on hiljennytty joulun viettoon,
enkä ole edes tietokooneelle ennättänyt.

Aattoaamuun herättiin omassa kodissa ihan 
rauhassa ja syötiin aamupalaa. 
Pakattiin kimpsut ja kampsut autoon
ja suunnattiin minun lapsuuden kotiin joulun viettoon.
Täälä on aatto hujahtanut nopeasti ja me kaikki
ollaan nautittu<3







"Keskellä kiireiden, 
arkisten askarten,
mietin jopa murehdin.
Tuleeko jouluni jouluksi,
saanko kaiken valmiiksi,
mitä antaisin sinulle,
mitä tekisin toiselle.

Entä jos jääkin jotain tekemättä,
kyselen hymyilemättä.
Näen peilistä kasvot kovat,
pelästyn – ne ovatkin ikiomat.…
Tässä on hyvä pysähtyä
ja pieneksi hetkeksi hiljentyä.

En ikinä maailmaa valmiiksi saa,
ei huomaa se yhtä ahertajaa.
Ei tule joulu sydämeen,
jos tunteen tuhlaa kiireeseen.
Joulun tarkoitus on toinen 
– sanomaltaan suurenmoinen!

Annankin lahjaksi aivan uutta 
– itsestäni iloisuutta!
Rakkautta ja lämpöä jakakaamme,
niin itsekin sitä saamme.
Miten ihanaa on joulun odotus,
kun rintaa ei paina ahdistus."

-tuntematon


Ihanaa joulun aikaa jokaiselle,
joka täällä piipahtaa! <3

18.12.2015

VIIME HETKEN LAHJAIDEA


Tässäpä eräs lahjaidea, jos lahja on vielä
hankkimatta tai ideat hukassa.
Keksiainekset-purkissa on ihastuttava lahja
vaikkapa nyt jouluna kyläpaikkaan,
 lapsen hoitajalle tai ystävällesi.

Tämän ohjeen löysin Peace,
 Purnukan aineista tulee suussa sulavia Cowgirl keksejä
Pikkuleivissä on siis ideana se, 
että suloiseen purkkiin kasataan herkullisten keksien ainekset. 
Lahjan saajan tarvitsee vain kipata ainekset purkista kulhoon. 
Lisätä yksi muna ja vähän pehmeää margariinia, 
sekoittaa ainekset, pyöritellä palloja 
ja paistaa herkulliset pikkuleivät uunissa.



Tarvitset:

1 l lasipurkin

3,2dl vehnäjauhoja tasoiteltuna mittakippoon 
1 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
2tl vaniljasokeria
¼ tl suolaa
2,4 dl kaurahiutaleita
1,75 dl  suklaakarkkeja
1,75 dl rouhittua leivontasuklaata
1,2 dl fariinisokeria
1,2 dl sokeria
0,8-1,2 dl murskattuja cashew-pähkinöitä



Suklaakarkkien ja pähkinöiden ei tarvitse olla juuri nuita ohjeessa olevia, vaan voit valita vapaasti, kunhan tilavuus on oikea. Tärkeintä on pakkaamisjärjestys, jotta kerrokset eivät valuisi sekaisin vaan pysyisivät erillisinä. Itselläni lähti tässä versiossa tavalinen sokeri vähän valumaan, vaikka oikein taputtelin fariinisokerin tiukasti purkkiin. Noh idea ja ajatus tärkeintä. Täytyy seuraavaan purkkiin yrittää jotain uutta konstia, ettei käy samanlailla.

Järjestys on seuraava: vehnäjauho, ruokasooda, leivinjauhe, suola, kaurahiutaleet, suklaakarkit, suklaarouhe, fariinisokeri, sokeri ja pähkinämurska. Purkin pitäisi tulla ääriään myöten täyteen pähkinöistä. Olisi hyvä, jos ainekset eivät pääsisi hievahtamaankaan, kun kansi on kiinni.


Purkin mukaan laitetaan tietysti vielä ohjeet keksien valmistamiseen: 

"Lisää purkin aineisiin yksi kevyesti vatkattu muna, 
1,2 dl hieman sulanutta margariinia ja sekoita ainekset.
Pyörittele palloiksi ja paista uunissa 175 asteessa 
 noin kymmenen minuuttia!"


KOKEILKAAPAS JA YLLÄTTÄKÄÄ JOKU IHANA IHMINEN! :)
Minä annoin tällaisen poikien hoitoperheelle<3

17.12.2015

TALONVÄEN TOUHUJA


Jokainen on varmasti huomannut, että lähestyvä joulu on saanut ihmisiin ihan uudenlaista energiaa. Mitä lähemmäksi joulu on tullut, sitä enemmän ihmiset ovat alkaneet touhuilemaan ja laittamaan joulua. Niin on käynyt minullekin.

Mattimyöhäsenä sitä ollaan tänäkin jouluna liikenteessä. Lahjat on kuulkaa vielä kaupoissa ja jouluruuat ostamatta. Kyllä meiltä nyt alkaa tuvasta löytymään enemmän punaista, tonttuja, valoja ja joulukuusikin laitettiin jo tunnelmaa tuomaan. Pikku hiljaa eilen ja tänään olen joulukoristeita laittanut. Vielä mulla ei ole kuvia teille laittaa, mutta nämä viime viikon ja tämän alkuviikon touhu-kuvat saa nyt kelvata jutun juonena.


Isompi poika tykkää touhuilla junaradalla. Tätä ennen nuo puiset kiskot ja vaunut lojuivat kauniisti koskemattomina laatikossa. Ihana huomata edistystä O:n kehityksessä leikkienkin osalta. Mielikuvitusta alkaa hiipiä pienen pojan maailmaan sitä mukaa, kun sanavarasto kehittyy.

Tuola taustalla touhuileva Aatos poika ei vielä ymmärrä junaleikkien päälle hölkäsen pöläystä. Yhdessä hujauksessa hän käy sotkemassa isomman pojan leikin ja siitäkös se riita vasta syntyykin.



Paljon mielenkiintoisempaa on kiipeillä pöydille ja käydä vaikka vetäisemässä Moccamasteri lattialle. Huh, onneksi sitä ei ole oikeasti vielä tapahtunut. Olis varmaan, jos en olis koko ajan juoksemassa kanaemonlailla pojan perässä.


Viikonloppuna laitoin ihan omin pikku kätösin verhotangon viimein paikoilleen. Sai jouluverhon ja valon asennettua. Nuo paperiset tähdet ne jaksaa aina olla niin kauniita ja valaisevia.<3 Täksi jouluksi ostin uuden valkoisen Kodin1:stä. Vanhemmassa tähdessä on valkoista ja punaista, nätti sekin.


Viikonloppuna pojat olivat viimeisen kerran tälle vuotta hoitoperheessä hoidossa ja minä omaishoidon vapailla. Ensimmäinen joululahja saatiin sieltä: tämä ihastuttava Mauri Kunnaksen Joulupukin soiva laulukirja. Näitä soivia laulukirjoja olen katsellut jo kauan aikaa sitten, mutta en ole koskaan raskinut tilata. Tämä oli ihana yllätys ja lahja pojille<33 KIITOS! Lauluja ollaan jo ahkerasti kuunneltu. :)


Lähipäivinä on ollut niin kaunistakin, että on tehnyt mieli lähteä rantaan katselemaan merta. Ihanasti ritisi ja rätisi rantaviiva. Vähän siinä samalla tuli mietittyä syntyjä syviä.



Alkuviikosta käytiin poikien päiväkodin joulukirkossa. Hyvin onnistui reissu, kun oli kaksi aikuista katsomassa poikien perään. Viime viikon kirkkoreissun yritys hakkaa vieläkin takaraivossa. Enään en yksin edes yritä poikien kanssa minnekään tapahtumaan, vaikka olis kavereita matkassa. Sen 5 minuuttia pystyttiin olemaan joulukonsertissa ja lähdettiin pois. Kyllä hävetti ja raivostutti ja itketti, mutta minkäs teet. Yritys hyvä kymmenen. Kotona jo nauratti koko fiasko.


Takkoja ollaan lämmitelty joka päivä. Kuvassa on takkahuoneen takka, jota on tullut lämmitettyä paljon vähemmän kuin olohuoneen takkaa. Kiuasta lämmitetään seinän toisella puolella kumminkin joka viikko. On se ihan eri lämmin, kun lämmittää puullakin eikä pelkästään sähköllä. Ja kyllähän siinä säästääkin ison pennin. Aatos on innokkaana aina mukana lämmitys touhuissa. Leppoisasti laittoi yksi kerta jalat takan eteen. On oppinut, että takka poppaa eikä mene lähemmäksi koskemaan.


Tällainen touhun täyteinen päivitys tähän väliin, jossa on asioita vähän sieltä sun täältä. Joskus on mukava tehdä tällaisiakin. Jospa seuraavaksi saisin otettua vähän jouluisia kuvia kodistamme.