16.7.2015

Kolmas lapsi kahden erityislapsen jälkeen


Luin Mariannen mielessä- blogista kirjoituksen otsikolla: Toinen lapsi erityislapsen jälkeen. Tämä aihe herätti itsessäni niin paljon tunteita ja ajatuksia, että minun on pakko kirjoittaa otsikolla: Kolmas lapsi kahden erityislapsen jälkeen. Tästä aiheesta on tullut keskusteltua mieheni ja läheisteni kanssa niin monia kertoja, mutta aina vain asia herättää valtavan suuria tunteita, vaikka en tällä hetkellä kolmatta odotakaan.




A:n syntymästä asti olen pyöritellyt mielessäni ajatusta, että entä jos saatais vielä kolmaskin. Tämä ajatus itsessään on puolestaan tuonut vielä enemmän ajateltavaa. Luonnollisestikin minulla on mielessä ajatus, että onko meillä edes mahdollisuutta saada tervettä lasta. Minulla ei ole kokemusta terveestä lapsesta ja normaalista vauva-ajasta, joten se tuntuu ihan uskomattomalle, että voitaisko kokea vielä sellainen. Mitään muuta en toivo, kuin että saataisiin kokea se ihan tavallinen vauva-arki väsymyksineen ja tunnemyllerryksineen. Se eroaisi kuitenkin niin paljon poikien kanssa eletyistä vauva-ajoista ja tämänhetken arjestakin.




Pessimistinä pelkkä ajatuskin uudesta raskaudesta kauhistuttaa. Ressaisin itseni kuoliaaksi läpi raskauden, koska niin tein jo osittain A:n raskausaikana. Meillä oli mahdollisuus A:n raskauden aikana tarkempaan seurantaan ja otettiin se mielellään vastaan. Tosin tästä tarkemmasta syynistä ei ollut yhtään hyötyä, koska ei otettu lapsivesipunktiota, josta olisi selvinnyt Downin syndrooma. OYS:ssa tehdyn tarkemman rakenneultran jälkeen heitin huolen romukoppaan ja mielessä oli vain ajatus, että terve lapsi sieltä on onneksi tulossa, kun lääkärikin sen niin vahvisti. Takaraivossa oli kuitenkin sellainen epäilys koko ajan. Ja viimein kun A syntyi alitajunnassani ollut pelko osoittautui oikeaksi. Siitä se mureneminen sitten alkoi. Kunnes pikkuhiljaa hyväksyin asian ja pala palalta olen koonnut itseäni.


O:n raskausaikana en tietystikään osannut huolia mistään. Ajattelin, että kaikki menee niin hyvin kuin voi mennä. Vasta O:n sairastuttua tavallinen arki romuttui ja ruvettiin elämään sairaala-arkea pienen vauvan kans. Kotiin pääsyn jälkeen fysioterapiaa ja lääkärikäyntejä sekä tarkkaa seurantaa noudatettiin päivittäin. Ihan valtavaa tunnemyllyä on mielessä tuolta ajalta. Oikeastaan mustaa aukkoa suurin osa.

Nyt tuntuu, etten saa edes nuita poikien vauva-aikoja puettua sanoiksi. 

Mutta palatakseni siihen kolmanteen lapseen. Mieleen tulee ensimmäisenä kysymys, että voiko kolmaskaan olla terve? Jos vauva syntyy terveenä, entä jos tapahtuu jotain sitten myöhemmin? Entä jos jotain vakavaa ilmenee lapsen kasvun myötä?


 
Tiedän, että en ole ainoa jolla tällaisia ajatuksia on. Mutta näitä väkisinkin miettii, koska lisää lapsia haluaa. Onneksi on olemassa vertaistuki-ryhmiä, joissa ajatuksia voi purkaa samanlaisten asioiden parissa kamppailevien kanssa. 

Itselläni ehkä suurin huoli on se, että jos en jaksakaan enää kolmatta lasta ja jos jotain erityistä tulee... Nuissa kahdessa on jo niin paljon hommaa, että minun on vain pakko myöntää, etten yksin pärjää kovin kauaa poikien kans tänä päivänä. Kumpikin on osoittautunut karkailevaksi lapseksi, eikä asiaa helpota yhtään että asutaan veden keskellä. Kasvun myötä toivottavasti tilanne rauhoittuu.

Haasteita on riittämiin tällä hetkellä enkä kaipaa enää yhtään lisää. Toivoisin, että meidän elämä rauhottuisi tästä ja saisimme elää ihan "normaalia" elämää iloineen ja murheineen. 

Luotan siihen, että kyllä se kolmaskin tulee sitten ajallaan. Ehkä kun se hetki koittaa, olenkin jo hyvin paljon valmiimpi taas uuteen ja ehkä minulla on sitten ihan erilailla voimavaroja.

6 kommenttia:

  1. Voin vaan kuvitella tunteitasi, mutta niin hyvä että sä osaat arvioida omat voimavarat. Uskon myös että moni erityislapsen vanhempi/vanhemmat miettii just samoja asioita. Mun mielestä on hyvän äidin merkki että ymmärtää mihin omat voimavarat riittää, eikä lasten tarvi kärsiä siitä että äiti väkisillä vääntää apua vastaanottamatta yli omien voimavarojen! Toivotaan että joskus teillä on vielä ns. Normaalia arkea ja vauva-arkeakin.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti ihanasta kommentista! <3 aivan ihanasti sanottu. Kyllä tässä on ollut pakko oppia tuntemaan omat voimavarat. Muiden huolehtimisen kautta viimeistään. Ja oon just samaa mieltä tuossa että on suorastaan jokaisen äidin velvollisuus ymmärtää että mihin omat voimavarat riittää realistisesti. Surullisen moni ei tätä tajua. :( sitten onki jo liian myöhästä. Voi käydä niinkin ettei lapsia saa enää koskaan takaisin itelle!! Sitä tasapaksua normiarkea odotellessa ;)

      Poista
  2. Halaukset sinulle <3 Vaikeita asioita aivan varmasti. Tiedätkin meidän lapsiluku-määrän.On niin jännä,että lasten erityisyydet ovat ilmenneet vasta sen jälkeen,kun kuopus vajaa 3v sitten syntyi. Onneksi on vertaistuki-ryhmät yms,joista saa apua.Ja yhteiskunta on meillä tullut vastaan positiivisella tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän ne on. Varmaan on vain ollut sun pelastus, että asiat tuli ilmi pienimmän jälkeen! Tänä päivänä apua kyllä saa, jos sitä osaa itse pyytää.

      Poista
  3. Kukapa sitä sinne toisen risukasaan näkee ja tietää mitä murheita ja haasteita kenelläkään on. Toiselle yksi lapsi voi olla yhtä haastavaa kun toiselle vaikka neljä. Hienoa että tietää omat voimavarat ja osaa myös ottaa tarjotun avun vastaan. Sitäkään ei kaikille ole välttämättä tarjolla helposti. Toivottavasti saatte vielä kokea myös sen normaalin vauva-arjen.:) Voimia kovasti arjen pyörittämiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitos! <3 eiköhän asiat järjesty. Niin olen yrittänyt ajatella viimeiset kolme vuotta. :) siinä mielessä oot oikeessa, et pitää ajatella tapauskohtaisesti. Kahden kanssa voi tosiaan olla haasteita enemmän kuin viiden tai seitsemän kans yhteensä. Johonkin se yhden ihmisen riittäminen ja kyky toteuttaa asioita loppuu. Valitettava tosiasia, jonka jokainen perheellinen varmasti kokee jossain vaiheessa elämää.

      Poista

Jokainen viesti ilahduttaa minua, joten kiitos kun kommentoit! <3