29.12.2015

KASVU ERITYISLASTEN VANHEMMAKSI: OSA 1



JOHDANNOKSI
 

Tämä tarina on syntynyt täysin spontaanisti. Välillä olen kirjoittanut monta päivää putkeen ja välillä olen tullut vain muutaman rivin lisäämään. Olen käyttänyt tähän kuitenkin huomattavasti enemmän aikaa kuin oli tarkoitus. Lopulta päätin, että julkaisen tarinan kahdessa eri osassa, koska tekstistä tuli niin pitkä. Antakaa anteeksi kirjoitusvirheet, koska oikolukua en itse pysty millään tekemään niin, että yhtään virhettä ei olisi. Toivon, että mahdollisimman moni jaksaisi lukea tarinan loppuun asti  ja, että tästä projektista olisi jotain hyötyä. Pitemmittä puheitta itse asiaan.
Millainen matka täytyy kulkea, jotta voi kasvaa erityislasten vanhemmaksi? Millainen on ollut minun kasvuni leijonaemoksi? Sain idean tämän tekstin aiheeseen juuri julkaistusta kirjasta: Leijonaemojen tarinat - Kasvu erityislapsen vanhemmaksi (2. uudistettu painos). Olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo pitkään, etenkin kasvusta erityislasten vanhemmaksi, ilman diagnoosirajoja.

Aihe on raskas, joten ihan yhdessä hetkessä ei tähän aiheeseen liittyvää tekstiä synny. Olen siirtänyt kirjoittamista ja miettinyt pääni puhki, kuinka uskallan tarinan kirjoittamiseen ja julkaisemiseen tarttua. Minulla on ollut tukena tuo edellä mainitsemani ihana ja lukemisen arvoinen Leijonaemot ry:n kirja sekä leijonaemoihin kuuluvia kirjailija-äitejä. Kiitos heille tuesta ja avusta.

Vanhemmuus on vaativa laji, olipa lapsi erityinen tai ei. Lapsen erityisyys tuo mukanaan lisähaastetta elämään monella saralla. Itse olen saanut nauttia tavallisesta vauva-arjesta kolme viikkoa. Sen jälkeen kaikki on ollut erilaista. Jo pelkästään sen ajatuksen sulatteluun, että minusta tuli erityislasten äiti eli leijonaemo, olen käyttänyt yli kaksi vuotta. En tiedä kuinka kauan tulen asiaa vielä sulattelemaan, mutta todennäköisesti koko loppuelämäni. Meidän down-pojan syntymän jälkeen ja esikoisen vaikeahoitoisen epilepsian puhjettua päähäni alkoi pikkuhiljaa hiipiä ajatus, että minulla on kaksi erityislasta tässä hoidettavana. En päässyt karkuun sitä tosiasiaa, vaikka olisin halunnut. Sillä hetkellä, kun aloin tajuamaan asian, olisin halunnut juosta karkuun. Tänään en enää halua. Olen ylpeä leijonanpennuistani.

Ihan jokaisella vanhemmalla on kasvun paikat ja vaikeat ajat pienten lasten kanssa. En halua, että tämän kertomuksen luettuaan kukaan ajattelee, että en arvostaisi terveiden lasten vanhemmuutta. Totta kai arvostan. Me jokainen olemme samanarvoisia ihmisinä. Kriisien hetkillä olen ajatellut enemmän kuin koskaan, että kunpa lapseni olisivat terveitä ja saisimme nauttia tavallisesta arjesta, ilman mitään ylimääräistä. En myöskään halua, että kukaan ajattelee minun ajattelevan erityislapsiperheiden olevan jotenkin parempia tai että meitä pitäisi huomioida jotenkin eri tavalla. Arvostan ihan jokaista vanhempaa, äitiä tai isää, sellaisena kuin he ovat. Arvostan jokaista, oli hänellä erityislasta tai ei. Ajattelen, että perheet, joissa on terveet lapset ovat ihan hirveän onnekkaita. Me jokainen olemme kuitenkin onnekkaita vanhempina jo siitä syystä, että meillä on lapsi tai lapsia, oli hän erityinen tai ei.


ODOTUSAJAN RUUSUNPUNAISUUTTA


Kun odotin esikoista, minulla oli hyvin ruusunpunainen kuva elämästä vauvan kanssa. Luin Vauva-lehtiä ja haaveilin lapseni kasvusta ja kehityksestä. En osannut odottaa, että juuri meille tulisi erityislapsi tai että lapsella olisi jokin sairaus. Elin jonkinlaisessa hattarassa ja ajattelin, että kaikki menee varmasti hyvin, koska niin neuvolassakin on sanottu raskauden alkumetreiltä asti. Ovathan kaikki omat sisaruksenikin saaneet syntyä tähän maailmaan terveinä.

Odotus loppui ja vauva syntyi. Alku meni kuin oppikirjoissa. Terhakka poika imi rintaa ja oli aika helppo lapsi. Hän söi ja nukkui eikä itkenyt turhia. Elämä oli ihanaa, oltiinhan me nyt pieni perhe. Esikoisen syntymään mennessä olin opiskellut kaksi vuotta sairaanhoitajaksi. Minulla ei ollut vielä koulussa käytyjen kurssien puolesta tietämystä ja taitoa lasten sairauksista tai kriittisesti sairaan potilaan hoidosta. Näin jälkeenpäin ajateltuna, olisi ollut varmasti vielä rankempaa, jos olisin omannut ammattitaitoa enemmän.


VAIKEUDET ALKAVAT


Jokin äidinvaisto heräsi jo sillä hetkellä, kun näin reilun parin viikon ikäisen lapseni itkevän tuskaisesti ja oksentavan kaaressa isänsä sylissä. Soitin saman tien omalle äidilleni ja kerroin tilanteen. Muistan vieläkin kuinka hädässä olin, kun tuon puhelun soitin. Oma äitini rauhoitteli minua ja käski seuraamaan tilannetta. Olihan hän minut ja sisarukseni kasvattanut, joten luotin hänen rauhoitteluun. Olin kai ylireagoinut. Kaiken lisäksi tämä oli minulle ihan uutta, että lapsi itkee eikä siihen oikein mikään tunnu auttavan. Hieroin poikaa jalkapohjista, jumppasin jaloista ja käsistä sekä kokeilin antaa jopa särkylääkettä. Ajateltiin, että nyt se koliikki sitten alkoi, kun kolmen viikon ikä tuli täyteen.

Seuraavana päivänä pojan pää kääntyi oikealle ja silmät katsoivat oikeaan yläkulmaan. Näki, että lapsi oli kipeä. Lähdimme saman tien oman kunnan lääkäriin, josta saimme lähetteen OYS:n. Omat vanhempani lähtivät minulle tueksi ja kuskiksi. Ensimmäinen muistikuva sairaalasta on se, kun tajusin tilanteen vakavuuden lääkärin laittaessa kanyylia pojan päähän. Muistan myös puhelun, jonka soitin hätääntyneenä sairaalan vessasta miehelleni. Kerroin, että hänen on lähdettävä heti ajamaan kohti Oulua kesken työvuoron. Selitin, että tilanne onkin vakava ja meidän vauva tarvitsee nyt tehohoitoa. Tästä eteenpäin aika alkoi mennä kuin sumussa. En muista vuorokaudenaikoja enkä tarkkoja paikkoja missä on oltu.


KÄÄNNEKOHTA


Sen muistan kuin eilisen, kun pojalle tehtiin ultraäänitutkimus. Oli jo myöhäinen ilta ja ulkona oli pimeää. Ajattelin itsekseen mielessäni, että onko siellä nyt jokin kasvain vai verenvuoto. Pian lääkäri ja hoitajat käskivät meidät huoneeseen ja alkoivat kertoa mitä oli saatu selville. Keskellä aivoja oli havaittu verenvuoto ja päälakilohkossa tukosalue. Itkuhan siinä tuli, mutta muistan jonkin helpotuksen menneen läpi kehoni, kuultuani että leikkaukseen ei tarvitse lähteä. Hoitajat ja lääkärit lääkitsivät poikaa ja meidän ei auttanut muu kuin odottaa aamua, että vauvamme pääsisi magneettitutkimuksiin ja saisimme lisää tietoa tilanteesta.

Olimme pyörällä päästä. Mitä tulee tapahtumaan? Kuoleeko meidän vastasyntynyt poika nyt hoitajien ja lääkäreiden käsiin? Eikö voida tehdä mitään? Mikä me annetaan pienelle nimeksi, jos on pakko sanoa? Meidät laitettiin nukkumaan vanhempien kahvi- ja taukohuoneeseen. Muistan, että siellä oli sellainen vanha puinen levitettävä vuodesohva. Siihen me tehtiin pesä itsellemme. Minulla ei ole pahemmin muistikuvia tuosta yöstä. En varmasti nukkunut juuri minkään vertaa. Pelkäsin joka hetki, että menetän rakkaan poikani, enkä voi olla hänen vierellään. Tiesin vain, että tilanne on vielä aika kriittinen. Mietin myöskin, että miksi hänet annettiin meille näin vähäksi aikaa, jos hän nyt kuolee? Mitä pahaa me oltiin tehty, että tuo rakkaus meiltä nyt vietäisiin pois? Nämä ja muut sadat kysymykset pyörivät koko sen yön mielessä.

Aamulla hoitajat tulivat herättämään ja kertomaan, että nyt saadaan tulla katsomaan poikaa. Meitä varoiteltiin etukäteen, että saattaa näyttää tosi pahalle, koska poikaa on jouduttu lääkitsemään ja turvotusta on lähtenyt kertymään elimistöön. Kyllähän me se tajuttiin, että pahalle voisi näyttää, koska pikkuinen oli kytketty monitoriin ja piuhoja meni ristiin rastiin. Mikään ei kuitenkaan ollut valmistellut siihen näkyyn, mikä huoneessa odotti. Muistan kuinka rintaani alkoi puristamaan. Menin paniikkiin ja en pystynyt puhumaan. Hoitajat kyllä huomasivat ahdinkoni ja olivat koko ajan vieressä. Oma mies osasi olla vähän tyynempi ja se rauhoitti minua kummasti. Siinä hän nyt oli, oma rakas lapsemme, joka oli yhtäkkiä niin pienen ja hauraan näköinen. Letkujen ja piuhojen varassa oli pienen ihmisen elämä. Siinä vieressä saatiin olla ja tuijottaa pikkuista.


IHME PARANTUMINEN


Teho-osastoaika on tosi hämärän peitossa, mutta viikko siellä vierähti. Sen jälkeen päästiin siirtymään lasten neurologiselle vuodeosastolle, jossa lapsemme oli reilut pari viikkoa. Pienet askeleet kertoivat, että pojan tilanne meni parempaan suuntaan. Pikkuhiljaa letkujen määrä väheni ja saatiin pitää pikkuista sylissä. Sain juottaa pullosta ja koittaa tarjota rintaa. Alkuun osastolla ihmeteltiin, että miten valtavasti minulla tulee maitoa. Pumppasin ja kärräsin kaikki irtoavat tipat äidinmaitokeskukseen pikkuisellemme. Maidontulo väheni, mutta poika sai kaiken pumpatun maidon letkun kautta ja söi rintaa aina kun siihen oli mahdollisuus. Rintamaidon tulo kuitenkin väheni hyvin äkkiä ja jouduttiin siirtymään korvikemaitoon.

Magneettikuvien jälkeen saimme kuulla, että vuoto on todennäköisesti lakannut itsestään. Kukaan ei osannut kertoa meille, että miten vuoto oli alkanut. Ei tiedetty oliko tukos tullut ennen vuotoa vai toisinpäin. Se oli selvä, että tukosta ei voitu lähteä liuottamaan lääkkeellisesti, koska aivoissa oli samanaikaisesti verenvuoto. Kirurgikaan ei suostunut tekemään mitään, koska leikkauksessa olisi tuhottu vain enemmän aivoja. Pojan tilaa seurattiin ja pelättiin pahinta. Päänympärystä mitattiin vähän väliä kohonneiden aivopaineiden takia.

Poika näytti hyvin äkkiä meille ja hoitohenkilökunnalle sinnikkyytensä ja elämänhalunsa. Tilanne rauhoittui ja pikkuinen oli päivä päivältä vähemmän käsittelyarka eli häntä pystyi jo hoitamaan ilman voimakkaita kipulääkkeitä. Vuodeosastolla moniammatillinen tiimi otti meidät iloisin mielin vastaan. Siitä lähti pojan kuntouttaminen, joka oli asentohoitoa ja fysioterapiaa jatkuvasti.

Kolmen viikon sairaalaelämän jälkeen meille näytettiin vihreää valoa. Tilanne näytti hyvälle ja olimme pääsemässä lopullisesti kotiin. Kotona tiivis fysioterapia jatkui, lääkitystä jatkettiin ja päänympärystä mitattiin alkuun päivittäin. Aluksi meidän piti käydä neuvolassa punnituksessa ja mittauttamassa päänympärystä, mutta kun tilanne pysyi hyvänä, saatiin olla kotona. Oltiin todella huojentuneita myös siitä, että ei tarvinnut enää ajaa edes takaisin sairaalan ja kodin väliä.


MEIDÄN NORMAALI ARKI


Kotiutumisesta lähti meidän normaali arki rullaamaan. Fysioterapeutti kävi meitä kotona katsomassa kaksi kertaa viikossa. Hän toi mukanaan monia apuvälineitä arkeen. Kiilatyyny ja putkityyny olivat apuna liikeharjoituksissa sekä nukkuessa. Aina kun poika nukkui, oli käteen laitettava lasta. Tällä yritettiin estää käden puristumista nyrkkiin. Pojan vasen puoli kehosta oli jäykempi. Se oli melkeinpä ainoita merkkejä mistä näki, että jotain vakavaa oli tapahtunut.

Puolieroja ja katsekontaktia seurattiin päivittäin. Heti kun merkkejä aivopaineiden noususta olisi ilmennyt, meidän olisi pitänyt lähteä takaisin sairaalaan. Ihmeen kaupalla kaikelta sellaiselta vältyttiin ja saatiin olla kotona. Nautittiin loppusyksystä ja tehtiin jopa yksi pitempi reissu pois kotoa. Ei sitä silloin osannut paljon pelätä tai koko aikaa stressata, että juuri siellä reissussa voisi jotain tapahtua.

Kaikkia kehitysaskelia seurattiin sekä meidän että hoitavan tahon toimesta. Jokainen uusi asia, minkä poika oppi oli meille kuin lottovoitto. Kehitystä tapahtui ja se oli vain hyvä merkki. Siitä sain ihan valtavasti toivoa tulevaan. En tuolloin ajatellut elämän olevan mitenkään erikoista. Se oli juuri sellaista kuin meidän arki oli. Ei ollut tietoa muunlaisesta, joten se tuntui ihan normaalilta. Aluksi kontrollikäyntejä osastolle oli tiheään, mutta pikkuhiljaa käyntejä harvennettiin.


LÄHEISTEN MERKITYS


En voi olla kirjoittamatta tukiverkoston tärkeydestä ihan omaa lukua, koska läheisten ja sukulaisten merkitys korostuu aina jos jotain vakavaa tapahtuu. Tiedän, että moni joka tätä tekstiä lukee, on minulle läheinen tai tuntee meidät. Jokainen varmasti tietää kuinka suuri merkitys läheisillä ihmisillä on hädän hetkellä. Minulla oli ja on vieläkin ihana mies kulkemassa rinnalla ja jakamassa kaikki kokemukset. Mieheni on ollut minulle isoin tuki ja turva tällä matkalla. Yksin selkäranka olisi katkennut jo ajat sitten.

Oman miehen läsnäolo riitti siinä ihan kriisitilanteessa. Meidän parisuhde koki esikoisen sairastumisen aikaan tosi ison lähentymisen. Jokin vahvisti ja lähensi meitä tosi paljon. Itse koin sen niin, että kahdestaan oltiin paljon vahvempia. On tutkittu, että erityislasten vanhempien eroamisprosentti on tavallista suurempi. En ikinä haluaisi ajatella, että lapset tai meistä johtumaton elämänkriisi erottaisi meidät. Vaan näen kaikki kriisit vain vahvuutena ja parisuhteen lujittajana. Kaikilla tilanne ei ole näin onnellinen ja sekin on hyväksyttävää.

Ymmärrettävästi läheiset olivat kriisin hetkellä huolissaan, että miten meidän poika voi. Vaikka en millään olisi jaksanut pitää vanhempiani kokoaikaa ajan tasalla, tein sen jollain voimalla. Pidin erittäin tärkeänä kertoa heille, että miten tilanne kehittyy ja kuinka lapsemme voi. Minun voimavarat kuitenkin päättyivät siihen ja mieheni piti puolestaan omat vanhempansa ajan tasalla. Se tuli täytenä yllätyksenä, että niin moni ihminen kanssaeli meidän tilannetta. Saatiin paljon tekstiviestejä ja kannustuslauseita, joissa valettiin toivoa parantumisesta. Kaikki se tuki auttoi kohti seuraavaa päivää ja loi luottamusta huomiseen.

Kaikista eniten olisin sairaala aikana halunnut kohdata sellaisen ihmisen, jonka lapselle oli tapahtunut samanlaisia asioita. Tiedonjano oli suuri ja paljon yritettiin etsiä Internetistä samanlaisia tapauksia, mutta niitä ei vain ollut tai ei löytynyt. Sairaalasta sanottiin, että tällainen on erittäin harvinaista näin pienellä vauvalla. Näin laajoja aivoverenvuotoja tulee tosi harvoin kuulemma vastaan. Jossain välissä meille väläyteltiin fosfolipidi-syndroomaa. Siis mitä? En ollut koskaan moisesta kuullutkaan, joten taas Google sauhusi kun surffattiin tietoa. Diagnoosia ei kuitenkaan annettu, vaan päädyttiin seuraamaan fosfolipidi vasta-aineita, jotka yllättäen laskivatkin normaaliksi pojan ollessa vajaan vuoden ikäinen.

Vasta nyt jälkeenpäin minuun on ottanut muutama ihminen yhteyttä ja kertonut, että heidän perhe tai läheisen perhe on samanlaisessa tilanteessa. Voi miten sydän on lämmennyt näistä yhteydenotoista. Ne ovat merkinneet minulle sitä, että teitä on muitakin. Ei olla ainoita, kenen lapselle on tapahtunut jotain selittämätöntä. Ja ne yhteydenotot ovat merkinneet sitä, että olen päässyt antamaan vertaistukea samanlaisessa tilanteessa olevalle, mikä on ollut suuri kunnia. Samalla olen huomannut, kuinka suuri merkitys blogin kirjoittamisella on ollut. Ovathan nämä ihmiset löytäneet meidän tarinan tämän kautta.

Vertaistuen puuttuessa turvauduttiin melkein täysin läheisiin ja heidän kanssa käytiinkin kaikki asiat monen monta kertaa lävitse. Ystävien merkitys korostui ja heitä oli onneksi kummallakin ympärillä, omia ja yhteisiä. Vielä tänäkin päivänä haluan kiittää kaikkia läheisiä ja ystäviä siitä tuesta ja avusta, mitä olette meille antaneet esikoisen vaikeina aikoina. Pelkästään se riitti, että tulitte käymään kylässä ja olitte siinä lähellä. Koskaan ei tarvinnut olla yksin, jos ei halunnut. Olitte ihan jokainen kultaakin kalliimpia ja olette vielä tänäkin päivänä! Läheisiä en ole unohtanut koskaan, vaikka niin monet vaikeudet ovat meidän elämän yrittäneet luhistaa.

Varmasti moni ystäväni ei ole välttämättä täysin pystynyt sitä ymmärtämään, kuinka tiukilla olen ollut. Voimavaroja ystävyyden ylläpitoon ei ole aina ollut edes sen vähän vertaa. Tiedän kyllä, että jos ystävyyttä aikoo ylläpitää, niin siihen on aina osallistuttava molemman osapuolen. Mikään kukka ei yksin kuki. Tänä päivänä huomaan, että ympärille ovat jäänneet ne oikeat ystävät. Te kaikista rakkaimmat, jotka olette jaksaneet aina vain kantaa minua ja meitä eteenpäin. Osan kanssa olen ollut tiiviimmin tekemisissä ja osan kanssa vähemmän, mutta silti se ystävyys on säilynyt samanlaisena näiden vuosien aikana. Toivottavasti te ystävät ja läheiset ymmärrätte minua vielä paremmin tämän tekstin jälkeen.



OSA 2 TULEE IHAN LÄHIPÄIVINÄ :)

12 kommenttia:

  1. Muistan niin elävästi sen teho-osaston vanhempien huoneen.. Siellä söimme lidlin paistopisteen eväsleipiä ja muistuu kyllä aina mieleen niitä leipiä syödessä se meidän tehoviikko. Tosi paljon samoja ajatuksia olen itse kokenut pojan syntymästä lähtien. Se epätietoisuus, monet monet magneettikuvaukset, ctkuvaukset ja kaikki se oyssissa ramppaaminen. Että miten sitä on pysynyt pääkoppa mukana. Näin jälkikäteen mietittyä... Mutta Kaikesta näköjään jotenkin selviää, ja asiat järjestyy <3 Meillä oli just sama että olis kaivannut vertaistukea, kokemuksia muilta mutta kenelläkään ei ollut. Googlettamalla ei löytynyt mitään. Onneksi nykyään leikkauksen jälkeen kaik mennyt hyvin ja toivottavasti ei ikinä tule enään mitään.Paljon tsemppiä teille sinne melkein naapuriin ;) jatko-osaa odotellessa! 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kun jaoit osan teidän tarinaa.<3 Me haettiin siitä Salesta kävelemällä evästä. Sitäkään pikkukauppaa ei ole enään.:( ite en ois selvinny ilman sitä kauppaa. Tai oisin, mut ois saanu olla nälissään. :D Onneksi meidän O:n tilanne on myös nyt ihan toinen kuin tuolloin alkuaikoina. Ja toivon niin, että koskaan ei palata enään tuonne, mutta joku pelko kaikesta on jääny syvälle sisimpään. Ei näitä asioita unohda koskaan. Välillä olo on tuntunu kyllä ei niin terve-järkiselle, mutta kyllä se elämä on voittanu 100-0. Hyvää alkavaa vuotta myös teille sinne! :)

      Poista
    2. Me ei saatu olla yötä sillon nyt keväällä siellä, vaan piti jättää poika teholle ja lähtä itse pois yöksi :( Siksi lidlin omat eväät ja toki kävimme välillä kaupungilla syömässä jne kun vuorokaudet oli pitkä aika odottaa kun lapsi oli nukutettuna /hengityskoneessa :/ Kaikki nuo muistot tosiaan ei unohdu ikinä,ja toivottavasti ei tartte kokea uudelleen <3

      Poista
  2. Kurkkua alkoi kuristaa ja tippa tuli linssin mitä pidemmälle luin... Niin liikuttava ja puhutteleva kirjoitus!
    Tosi ihana juttu, että teidän parisuhdetta vaikeudet on vahvistaneet ja osaatte olla toistenne tukena. Se on iso asia!
    Kaikkea hyvää teidän koko perheelle <3
    -T

    VastaaPoista
  3. Kaunis ja koskettava kirjoitus <3

    VastaaPoista
  4. Osasin todella samaistua tekstiisi. Meillä oli esikoisen kanssa melko samanlainen tilanne; aivoverenvuoto ja siihen liittyvät hankaluudet. Monen asian olen kokenut juuri samalla tavalla. Etenkin se kaikki tietämättömyys oli jotain niin sisintä nakertavaa, ettei sitä osaa vieläkään sanoiksi pukea. Myös minä olisin kaivannut lisätietoa ja jonkun elävän ihmisen tukea, joka olisi ollut edes lähes samanlaisessa tilanteessa. Olemme mieheni kanssa useasti miettineet, että miten ihmeen kaupalla siitä henkisesti raastavasta tilanteesta tuolloin selvisi. Jälkeenpäin ajateltuna sitä ei edes pysty ymmärtämään, mistä sai voimia mennä eteenpäin.

    VastaaPoista
  5. Laitoinkin jo faceen viestiä, mutta tämä teksti oli todella kaunis ja koskettava! Itselläni on ollut elämän varrella paljon rankkoja asioita ja nimenomaan puolison ja läheisten merkitys korostuu silloin. Ajattelin, että voisin joku kerta laittaa yksityisviestiä sinulle :)

    VastaaPoista
  6. 2. Osaa odotellessa, olet kyllä tosi taitava pukemaan ajatukset sanoiksi. Todella nostan sinulle hattua; olemme varmaan suunnilleen saman ikäisiä ja saman ikäiset lapset, meillä vain ei ole erityislapsia. Olet varmasti paras mahdollinen äiti lapsillesi! <3

    VastaaPoista
  7. Hyvin kirjoitettu. Kyllä tuli kyyneleet silmiin tätä lukiessa. Ei oo koskaan osannut kuvitella kuin vaikeaa teillä on alkuun ollut. Hyvää uutta vuotta teille ja 2. osaa odotellessa. :)

    VastaaPoista
  8. <3 se vertaistuki,miten tärkeetä se on vaikeina aikoina <3 niin monia tuttuja tunteita oon iteki käyny läpi :)

    VastaaPoista

Jokainen viesti ilahduttaa minua, joten kiitos kun kommentoit! <3