8.2.2016

PALUU KUVAUSPÄIVÄÄN JA VIIME VIIKON TUNNELMIIN


Viime viikko oli sellainen, joka varmasti painui syvälle mieleeni ja sitä tullaan muistelemaan vielä pitkään. Inhimillisen tekijän jakso, jossa olin mukana, tuli siis vihdoin ulos Yleltä. Tämä case oli mahtava kokemus ja rikastutti elämääni monella lailla. Hypätäämpäs vähäksi aikaa kuvauksia edeltävään aikaan ja itse kuvauspäivään.

Sain marraskuussa yllättävän sähköpostin. Kuulin, että minut halutaan mukaan ohjelmaan, jossa kerrotaan down-lapsen vanhemmuudesta. Täältä blogistahan minut oli löydetty. Voisko sanoa, että on tästä blogin pitämisesti sittenkin jotain hyötyä. Vähän aikaa piti miettiä, että mitä teen. Lähdenkö mukaan vai en? Olisihan ohjelmaan lähteminen niin iso kokemus, että en voinut millään kieltäytyä, vaan olin mukana. Heti sähköpostin huomattuani otin yhteyttä toimittajaan. Piia Ketopaikka haastatteli minua puhelimitse ja sovimme juontaja Sari Valton tapaamisesta.





Tapasin Sarin marraskuun alkupuolella Oulussa ravintola Ristorante Toscanassa. Hänen kanssaan kävimme läpi elämäämme esikoisen syntymästä lähtien tähän päivään. Sain kuulla, että juuri minut haluttiin mukaan ohjelmaan, koska toisin nuoren äidin näkökulmaa ja minulla olisi vähiten kokemusta down-lapsen kanssa elämisestä verrattuna kahteen muuhun äitiin. Aatos olisi nuorin ohjelman lapsista. Ohjelmaan oli siis valittu kaksi muuta down-lapsen äitiä minun lisäksi. Kuulin heidän kummankin tarinan lyhennetyssä versiossa. Tässä vaiheessa olin jo niin innoissani koko hommasta.

Juontajan tapaamisesta alkoi itse ohjelman kuvausten odotus. Joulukuun 2. päivänä matkasin mieheni kanssa kohti Tamperetta. Kuvaukset oli tarkoitus tehdä Tampereen studiolla. Sain käsikirjoituksen haltuuni 1. joulukuuta. Mielessä surrasi. Mitä vastaisin Sarin kysymyksiin? Mitä asioita haluaisin tuoda ohjelmassa esille? Vuorosanat käsikirjoituksen kohtiin tulivat ihan luonnostaan. Ei tarvinnut paljon miettiä, että mitä mihinkin vastaan. En myöskään liikaa miettinyt käsikirjoitusta, vaan keskityin miettimään aihealueita, joita ohjelmassa tultaisiin käsittelemään.





Epäonnekseni menomatkalla minulle puhkesi kamala flunssa. Yritin kaikin konstein taltuttaa alkavaa talviflunssaa ja aika hyvin siinä onnistuinkin. Matkasimme leppoisasti junalla kohti määränpäätä ja saavuimme Hotelli Scandic Stagelle myöhään illalla. Aamulla oli luvassa aikainen herätys. Aamupala, taksilla Ylelle ja maskiin oli aamun ohjelma. Paikanpäällä tapasin toiset äidit, juontajan ja toimittajia. Paikka oli hyvin kotoinen ja keskustelua käytiinkin hyvin leppoisissa tunnelmissa.


Kertasimme vielä huolella nauhoituksen kulun ja sitten ensimmäisen äidin pitikin jo astella lavalle. Minun oli määrä mennä toisena. Vähän meinasi kädet täristä, kun kameroiden eteen astelin. Kuvaukset olivat ihan ensimmäiset elämässäni. En ole koskaan aiemmin ollut mukana TV-kuvauksissa, en edes lehtihaastattelussa. Samana aamuna olin saanut kuulla, että toisista perheistä oli tehty lehtijuttuja ja olipa toinen äideistä kirjoittanut jo oman kirjankin. Isoille tuntuivat saappaat siinä vaiheessa. Alusta asti päätin, että olen oma itseni. Kerron asioista niin kuin ne mieleen tulevat ja yritän olla mahdollisimman luonnollinen. Tunnen siinä ihan hyvin onnistuneenikin.







Reissu oli pian paketissa ja tunsin antaneeni kaiken, minkä pystyin. Tällä hetkellä todella toivon, että ohjelmasta oli hyötyä vastasyntyneen down-lapsen vanhemmille tai vasta down-lasta odottavalle perheelle. Toivon, että ohjelma valoi toivoa muillekin vertaisperheille tulevaan ja antoi katsojille perspektiiviä down-lapsen kanssa elämisestä. Itsekin sain toisilta äideiltä paljon eväitä reppuun, sillä he loivat uskoa tulevaan. Elämä kehitysvammaisen ja varsinkaan kahden erityislapsen kanssa ei ole helppoa, mutta ihan varmasti kaikesta tulemme selviämään.


Omalta osaltani halusin tuoda positiivista näkökulmaa näiden murujen kanssa tolskaamisesta. Sillä sitä tolskaamista tämä totta tosiaan on päivästä toiseen. Asioiden tekemisellä kun ei tahdo olla päätä eikä häntää ja silmät saa olla selässäkin. Toki ei elämä ole ja voi olla ruusuilla tanssimista koko ajan. Tylsäähän tämä olisi, jos ei koskaan tapahtuisi mitään jännittävää. Omia sanoja lainatakseni: ”Ylä-ja alamäkiä on ollut, mutta kaikesta selviää.” Näiden aurinkolapsien kanssa ei tule olemaan tylsää. Me olisimme paljon köyhempiä ilman rakasta Aatosta! <3 Hän on meille ja koko lähipiirille valo tällä elämän polulla.





Kiitos ihan jokaiselle, joka on antanut palautetta ohjelmasta tai ottanut yhteyttä. Ihan kaikkiin yhteydenottoihin en ole edes kerennyt vastaamaan. Pahoittelut! Iso määrä palautetta on saanut minut varmaksi siitä, että tämä oli hyvä juttu ja että kannatti lähteä mukaan. :)


6 kommenttia:

  1. Oli ilahduttavaa kuulla tarinaanne. Se, että ohjelmaan oli valittu eri-ikäisiä äitejä, oli hieno juttu. Isovanhempana, pienen down-vauvelin mummona, sai teidän tarinoista, vahvistusta sille, että meidänkin pienokainen, tuo tähän lähipiiriin valoisuutta ja onnelisuutta jo pelkällä olemuksellaan! Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla,kiitos! :) minustakin se oli hienosti tehty, että erilaisia äitejä otettiin mukaan. Ihan varmasti sinäkin mummona saat pienokaiselta paljon.

      Poista
  2. Hei! Aloin lukea blogiasi ohjelman nähtyäni. Pakko vain ihailla positiivisuuttasi rankkojen asioiden keskellä. Itsellä tuntuu arki yhden "normaalinkin" lapsen kanssa välillä uuvuttavalta, saati sitten jos olisi kaksi pientä noin pienellä ikäerolla ja vielä erityisiä molemmat. Olet uskomattoman vahva nainen! Toivon lukemattomia onnen ja voiman hetkiä elämäänne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Mukava kun jätit viestiä ja kiitos. Positiivisuus ja huumori on se, minkä avulla olen päässyt eteenpäin. Tuli mitä tuli, niin aina voi nähdä jotain hyvääkin. Ja varsinkin jälkeen päin asiat alkaa näyttää paljon valoisammalta, kunhan niitä käsittelee tarpeeksi. :) Ei se olo kyllä aina vahvalle tunnu, vaan kai sitä jollainlailla vahvistuu koko ajan.

      Poista
  3. Katsoin ohjelman, oli kyllä koskettava <3 Tärkeää kuultavaa kaikki. Hienoa, että olit mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Tosi iso asia, että tällainen aihe kiinnostaa nykypäivänä.

      Poista

Jokainen viesti ilahduttaa minua, joten kiitos kun kommentoit! <3